kristallipuolue.fi - blogi | Uskon kauneus

Uskon kauneus

Mitä se tarkoittaa, että on sydän auki?


Kun sydän on auki, sitä on avoinna tuntemiselle. Sitä on herkkä aistimaan kaikkea elollista. Hienompiakin värähtelyjä, erilaisia sävyjä elämästä. Esimerkiksi luonnon kauneuden voi oikeasti tuntea, ei vain nähdä. Tuntea niin, että se koskettaa. Eikä se varsinaisesti vaadi mitään aktiivista tuntemista, aktiivista yrittämistä. Se vain tapahtuu. Se koskettaa. Kun sille on avoin – kun sydän on avoin.


Elämässä tapahtuu kuitenkin kaikenlaista. Vastoinkäyminen, jos toinenkin. Jokin, joku, voi satuttaa. Ystävät, tutut, työkaverit, perheenjäsenet, kun sattumus tulee jonkun tutun suunnasta, jonkun johon luulit voivasi luottaa, se tuntuu paljon pahemmalta, kuin jos se tulisi tuntemattomalta taholta. Silloin se viiltää, se koskee oikeasti, se järkyttää.


Me olemme ihmisiä, kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja henkinen ja vahvakin saa tuntea ja loukkaantua, saa koskea. Se on osa ihmisyyttä. Kaikki tunteet ovat osa ihmisyyttä. Kivun, pettymyksen, luottamuksen särkymisen takia, särkyneen sydämen vuoksi, ei pitäisi kuitenkaan kovettaa sydäntään, ei pitäisi katkeroitua. Vaikka se voisikin houkuttaa. Vaikka se voisi tuntua, että se on se järkevä ratkaisu. Ehkä se olisi helpompaa, jos ei tuntisi näin enää. Ei ainakaan sattuisi uudestaan.


Sydämen sulkeminen tai sulkeutuminen, katkeroituminen sulkee myös kauneuden tuntemisen pois. Se jättää hienommat värit elämästä ulos. Enää ei kukan kauneus tunnukaan miltään, lehtien havina ei liikauta mitään sisässä. Linnun laulu, voi olla kaunista, mutta ei tunnukaan enää miltään. Katkeruus on kasvanut ja päässyt ottamaan vallan. Sydän on sulkeutunut.


Sekin on täysin ok, sekin on täysin hyväksyttyä. Mutta voi olla hyvä miettiä hetkisen, tai toisenkin, jos se sen vaatii, että onko se sen arvoista?

Onko se jokin joskus koettu pettymys, sattumus edelleen sen arvoista, että elämästään haluaa jättää osan elämättä, osan kokematta?

Se on vähän niinkuin aina, kun sattuu, kun sydän särkyy, jättäisi jonkun värisävyn pois siitä, mitä näkee.

Elämä ja kokemus harmaantuu sävy kerrallaan. Kokemus köyhtyy. Enää ei pienet asiat kosketakaan samalla tavalla. Jollain saattaa olla avoimen sydämen herkkyys kaukainen muisto lapsuudesta. Silloin niityllä lentävä perhonen aiheutti suurta ihastusta. Tekeekö se vielä niin?


Mikä avuksi. Minulla se on ollut usko. Uskoni hyvyyteen on niin vankka, että vaikka, mitä tapahtuisi, vaikka kuinka olisi sattunut, usko ihmisiin mennyt, se ei ole järkyttänyt sisäistä uskoani hyvyyteen. Edelleen olen huomannut, että se usko ihmisiin – sekin on siellä vielä. Jokin sitkeys minussa on aina tullut läpi ja aina olen päättänyt, että teen parhaani, jotta olisin itse vieläkin parempi.


Oikeastaan, en edes tiedä, miksi uskon siihen niin vahvasti, että olemalla itse parempi, voin jotenkin auttaa maailmaa parantumaan. Mutta uskon kuitenkin. Ja usko on sellainen ihmeellinen asia, että kun tarpeeksi uskoo, se ikäänkuin rakentaa sillan näkymättömästä näkyvään. Usko tulee todeksi.


En suostu luopumaan kukan kauneuden kosketuksesta, yksikään sattumus ei ole sen arvoista. Kiinni oleva sydän tuntuu nykyisin siltä, kuin olisin mennyt rikki. Vaikka tunteet voivat tuntua ikäviltä, eivät ne kuitenkaan voi satuttaa, tunteet on tarkoitettu tunnettaviksi. Ne tulevat ja menevät ja minä olen edelleen tässä – avoinna tuntemaan.

– Taru Vuorela –

Leave a Comment

Your email address will not be published.