Kuinka paransin itseni

Kuinka paransin itseni– tarina itsehoidosta

Voin vilpittömästi sanoa, että jos ei olisi olemassa funktionaalista hoitoa, hierontaa, jäsenkorjausta, akupunktiota ja energiahoitoa, joogasta puhumattakaan, en enää olisi kykenevä kävelemään omilla jaloillani. En pystyisi juoksemaan, enkä hyppimään, en voisi kävellä portaita normaalisti – saattaisi jopa olla, että en kävelisi tässä tiheydessä enää ollenkaan, vaan leijuisin toisilla tasoilla.

Tarinani alkaa lapsuudesta: olin heikko lapsi, sillä äitini käytti alkoholia ja tupakkaa raskauden aikana. Sama altistuminen jatkui koko lapsuuteni, tosin tähän on lisättävä pelko arvaamattomista vanhemmista. Kehityin hitaasti, eikä ruokahaluni ollut kovinkaan hyvä. Kärsin monenlaisista puutostiloista; hiukseni irtosivat tuppoina ja ikenissäni oli mätäpaiseita. Kärsin vakavista virtsatievaivoista ja lopulta sain epilepsian. Sanalla sanoen, lapsuuteni oli taistelua.

Vaivojani hoidettiin tietenkin lääkkeillä ajan tietämyksen mukaan. Virtsatietulehdukset ja epilepsia saatiin kuriin viikon sairaalajakson jälkeen lääkkeillä ja niillä mentiin noin kymmenen, viisitoista vuotta. Parikymppisenä psyykeni oli veitsenterällä: pelkäsin kotona, että joku on selän takana, joku joka haluaa minulle pahaa. Pelkäsin väkijoukkoja, sillä kammosin ajatusta epilepsiakohtauksesta väkijoukossa. Häpeä sairaudesta oli niin suuri, olinhan hullu! Ruokajonot olivat minulle kauhistus, samoin kuin linja-autopysäkillä odottaminen. 

Kärsin näistä vaivoista todella paljon siihen asti, kunnes kerran kotonani siivoillessa radiosta tuli ohjelma, jossa oli löydetty uusi sairaus: paniikkikohtaus. Kuuntelin ohjelmaa ja sen päätyttyä heittäydyin nauraen sängylle erittäin helpottuneena – minulla olikin paniikkikohtauksia! En ollutkaan hullu tai vaarassa saada epilepsiakohtausta; MINULLA OLIKIN PANIIKKIKOHTAUKSIA!

Sillä hetkellä paransin itseni ensimmäisen kerran. Silloin paranin epilepsiasta, mielisairaudesta ja paniikkikohtauksesta. Tapaus jäi vahvasti mieleeni ja se peilasi myöhempiä ajatuksiani tietona siitä, että ihminen voi todellakin parantaa itsensä noin vain, yhdessä hetkessä.

Minusta oli kuoriutunut nuori nainen ja äiti, joka ei juurikaan itseään säästellyt. Touhusin ‘sata lasissa’ kotiaskareissa, harrastuksissa ja työelämässä. Tämä kaikki lisättynä heikkoon konstituutioon kulutti niveliäni ankarasti. Mahdollisesti mukana oli myös kansallisessa rokoteohjelmassa saamieni rokotteiden haitallinen vaikutus – näistä ihan tutkitustikin tuberkuloosiin annettu calmette-rokotus aiheuttaa nivelrikkoa. Tämä rokote on nyttemmin onneksi jo lakkautettu.

Olin 40 -vuotias, kun vasen jalkani petti ensimmäisen kerran. Aiemmin aktiivisesti liikkunut ja kamppailulajia harrastanut nainen ei enää päässyt portaita tai mäkiä alas muuten kuin poikittain. Hän ei päässyt kyykkyyn, eikä voinut hyppiä. Se oli shokki. 

Menin ortopedin juttusille, joka totesi, että polvinivel on kulunut. Hän ehdotti tähystysleikkausta ja kolme kuukautta myöhemmin olinkin tähystyksessä. Tuomio oli tyly: minulla on yli 60-vuotiaan nivelet. ”Ainoa, mitä asialle voi tehdä, on tekonivelleikkaus. Polvirustossa on reikä, eikä sellainen vaiva parane itsestään”. Minä kieltäydyin uskomasta parantumattomaan elävään kudokseen ja totesin, että tekoniveltä ei vielä tässä vaiheessa vaihdeta – yrittäisin muita keinoja ensin. Lääkäri katsoi myötätuntoisen oloisena eikä sanonut mitään.

Länsimaisen lääketieteen keinot oli siis käyty läpi kukonhelttauutteineen ilman sen suurempaa helpotusta. Tähystys auttoi kuitenkin sen verran, että pistemäiset vihlaisevat kivut loppuivat, kun ruston nivelpinta oli tasoitettu.

Päättäväisenä luonteeni mukaisesti periksi antamatta aloin tutkia eri vaihtoehtoja. Ensimmäiseksi aloin syödä inkiväärivalmisteita, jotka helpottivat nivelten jäykkyyttä koko kehossa. Aloin käydä hierojalla ja sitten löysin jäsenkorjaajan, joka neuvoi, että reisien lateraalisivujen ja säären mediaalisivujen hieronta yhdessä jalkapohjien kanssa parantaa polvien verenkiertoa. Aloin hieroa jalkojani joka aamu. Seuraavaksi lähdin kansalaisopiston tarjoamaan hathajoogaan, josta innostuin niin, että harjoittelin myös kotona. Olo oli autuaallinen joogan jälkeen, vaikka se ei suuresti polven toimintaa vielä auttanutkaan. Se piti kuitenkin kudokset notkeampina.

Erilaisten sattumusten kautta päädyin lopulta kokeilemaan akupunktiota. Odotukseni eivät olleet suuret, olin lähinnä utelias. Hoitaja laittoi neuloja jalkoihini ja vatsaani, sekä  lämmitti kipeää polveani. Seuraavana päivänä myös parempi polvi oli turvoksissa. Silloin ajattelin, että WAU tässä on jotakin! Hoitaja hoiti vasenta polvea, mutta sillä oli vaikutus myös oikeaan. Turvotuksen laskettua molemmat polvet tuntuivat vetreämmiltä. Menin viikon päästä uudestaan hoitoon. Olin intoa täynnä ja imin kaiken tiedon, mitä oli tarjolla. Hoitaja neuvoi välttämään ‘kolmea valkoista vaaraa’. Nämä ovat sokeri vehnä ja maito. Jätin nämä kolme pois lähes kokonaan omasta – ja perheeni – ruokavaliosta. Lapset ja aviomies eivät olleet iloisia, sen voin myöntää. Jatkoin akupunktiossa käyntejä säännöllisesti, joskin koko ajan harventaen. Ruokavalio, hieronta ja jooga tuntuivat toimivan hyvin ylläpitävänä hoitona, nyt kun paraneminen oli saatu alkuun.

Tämä kokemus vaikutti niin, että halusin itse oppia lisää akupisteistä. Ilmoittauduin Kiinalaisen lääketieteen instituuttiin, joka on Elina Hytösen perustama koulu. Se toimi silloin Porvoossa. Vuonna 2006 alkoi matkani terveyden saloihin kiinalaisen opin kautta, eikä se matka ole vielä loppunut, tuskin tulee tässä elämässä koskaan loppumaankaan.

Toipuminen oli alkanut. Polvet rutisevat yhä, mutta niissä ei ole enää kovaa kipua eivätkä ne turpoa. En myöskään enää tunne rustossa ollutta reikää. Olen huomannut, että psyykkinen stressi heikentää heti nivelten olotilaa ja tässä jooga on upea apuväline. Oppi hellittämisestä ja mielen tyyneydestä luo terveyttä. Huono parisuhde vie jalat alta, kirjaimellisesti.

Vuonna 2021 tasan 20 vuotta myöhemmin kävelen, menen kyykkyyn, tanssin ja vähän hypinkin. Joogaan edelleen, olen kasvissyöjä ja hoidan itseäni ja muita akupunktiolla. Meditoin ja tiedän energiaparannuksen auttavan.

Meillä jokaisella on upea instrumentti, jota meidän tulisi kunnioittaa aivan toisella tavalla kuin nykymaailmassa ymmärrämme tehdä. Elimistömme korjaa ja säätää, hakee tasapainoa samalla, kun me itse teemme kaikkemme sotkeaksemme tuon upean instrumentin soinnin. Rakastetaan omaa kehoamme, sillä se on ihana. Annetaan sille mahdollisuus toteuttaa omaa viisauttaan sorkkimatta liikaa sen mekanismeja, vain sopivasti tarpeen tullen tyrkäten oikeaan suuntaan. Luotetaan kehon omaan viisauteen. Se tietää, mitä tekee, jos annamme sille siihen mahdollisuuden.

Taru Veelo

elämänopiskelija

Hartola

Share on facebook
Share on telegram
Share on twitter
Share on linkedin
Share on pinterest
Share on whatsapp
Share on email