Maailmanparantaja-syndrooma

 

Minulla on ollut aina tämä tauti, halu parantaa maailmaa. Se puhkesi joskus murrosiässä, kun ostin ensimmäiset Animalian ”Ei eläinkokeille” -rintanapit ja aloin opastamaan äitiäni kauppareissuilla siitä, kuinka tuhoisaa on ostaa jugurttia muovipurkeissa. Lihansyönninkin lopetin silloin hetken mielijohteesta, ja seurauksena oli anemia. Ei se sinänsä lihan puutteesta tietenkään johtunut, vaan siitä etten osannut syödä riittävän monipuolisesti muuten. Halu tehdä hyvää oli joka tapauksessa kova jo silloin. Herkkänä ihmisenä olen aina tuntenut niin ihmisten kuin eläintenkin kärsimyksen hyvin voimakkaasti itsessäni, enkä ole voinut sulkea silmiäni siltä. Tällainen herkkyys ei kuitenkaan ole ollut ihan helppoa, kun elää osana ihmiskuntaa, jossa väkivaltaan ja kärsimykseen törmää tahtomattaan päivittäin.

 

Vuosien saatossa syndroomani oireet ovat olleet vaihtelevia: välillä ihmisten pahuus ja toisten kärsimys on ahdistanut enemmän, välillä vähemmän. Erityisen raskaaksi maailmanparantaja-syndrooma kävi silloin, kun tuntui, että kaikki maailman murheet lepäsivät omilla hennoilla hartioillani. Turhautti ja ahdisti, kun huomasin, että sama meno maailmassa jatkui, vaikka kuinka yritin tehdä parhaani ja herätellä ihmisiä. Tuntui, että ketään ei kiinnosta, kukaan ei välitä. Ja samalla koin syyllisyyttä siitä, etten itse pystynyt parempaan, vaikka annoinkin jo kaikkeni. Tällainen ajattelutapa alkoi nopeasti uuvuttaa minua.

 

Mikä sitten avuksi? Kuinka hyväksyä kaikki tämä kipu ja järjettömyys mitä maa päällään kantaa, ahdistumatta näkemästään? Onko se edes mahdollista?

 

Maailmantuskasta paranemiseni tapahtui hyvin yllättävällä tavalla. Eräänä päivänä nimittäin oivalsin, että kaikkihan onkin hyvin! Niin. Kaikki on oikeasti hyvin, sillä tämä kaikki tuska on vain osa matkaamme todellisen itsemme oivaltamiseksi. Todellinen olemuksemme ei kärsi, sillä se on puhdasta valoa ja rakkautta. Ihmiset eivät ole oikeasti pahoja tai hukassa, vaikka käyvätkin raskaita kokemuksia läpi täällä maan päällä. Kukaan ei ole paha, on vain vielä paljon ymmärtämättömyyttä. Kaikki kokemuksemme ovat tarpeen, että voimme saavuttaa sen pisteen, jossa olemme valmiita päästämään irti kärsimyksestä. Mahdollisuus tähän on joka hetki kaikkien ulottuvilla, ketään ei ole suljettu pois. Kyse on vain yksilön omasta valinnasta. Ja kun päästämme irti, kaikki kärsimys on pois pyyhitty. On kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan! Jäljelle jää vain se viisaus, jonka noista kokemuksista saimme.

 

Sen ymmärtäminen, että todellisuuden tasolla kaikki on hyvin, ei tarkoita että muuttuisimme välinpitämättömiksi sille, mitä ympärillämme tapahtuu. Kun ahdistus katoaa, ihminen vapautuu toimimaan sydämestään käsin ja näkee selvemmin ne asiat, joita voi tehdä auttaakseen muita. Auttaminenkin saa uuden merkityksen. Se ei ole enää vain asioiden muuttamista, vaan ihmisten auttamista oivaltamaan keitä he oikeasti ovat, ja kuinka arvokkaita he ovat. Auttamisesta tulee kevyempää ja valoisampaa.

 

Minun ei tarvitse enää parantaa maailmaa, riittää kun olen se, joka todellisuudessa olen, ja annan valoni loistaa. Oma paikkani ja tehtäväni muiden auttamiseksi järjestyvät silloin parhaalla mahdollisella tavalla. Myös pakonomainen toisten käännyttäminen on saanut jäädä. Siitä taisikin olla loppujen lopuksi enemmän haittaa kuin hyötyä. On energiahukkaa ”auttaa” ihmisiä, jotka eivät halua apua. Maailmantuskan tilalle on tullut maailmanilo ☺

 

Tähän loppuun haluaisin vielä siteerata erästä viisasta miestä:

”Don’t remind the world that it is sick and troubled. Remind it that it is beautiful and free!”

“Älä muistuta maailmaa siitä, että se on sairas ja ongelmainen. Muistuta sitä siitä, että se on kaunis ja vapaa!”  -Mooji

 

Valoa, rakkautta ja iloa sinulle toivottaen,

 

Tiina

 


Olen naimisissa oleva kahden lapsen äiti, ikää minulla on 37 vuotta. Olen koulutukseltani filosofian maisteri (pääaineena bioteknologia). Olen elämäni varrella työskennellyt tutkijana, kotiäitinä ja yrittäjänä. Kotona lasten kanssa viettämieni vuosien aikana aloin tutustumaan todella itseeni, ja löytämäni henkisyyden kautta koko elämäni muuttui perustuksiaan myöten. Koen, että tärkein haasteeni on olla oma todellinen itseni ja kulkea sydämeni viitoittamaa tietä.

Kerro kavereillesi...