On olemassa ihmisiä, joilla ei ole omaa tahtoa. Heitä ohjaa pelko jollain tapaa jokaisessa elämänsä tilanteessa. Ihmistä ei ole tarkoitettu hakattavaksi laumamuottiin, vaan yksilöksi, joka voi loistaa omalla erityisellä tavallaan kaikista kompasteluistaan huolimatta. Koiria ihminen osaa opettaa, mutta ei itseään. Olemalla muiden talutusnuorassa ihmisen yksilön arvo kärsii, hän alistuu ja lyödään lopulta.

 

Ei itseytensä takia tarvitse sotajalkaan lähteä, vaan tiedostaa itsensä hyvällä tavalla. Arvokkuus lähtee itsestä ja sen tietämisestä, että toista yhtä ainutlaatuista olentoa ei ole olemassakaan. Ainutlaatuisuus on sydämen ominaisuus, jonka ihmisen itsekkyyden mittarit ovat valitettavasti vääristäneet egon erinomaisuudeksi heissä itsessään. Suunta on väärä, mutta se on se suunta, jota ihminen tänä päivänä liian paljon kuuntelee ja seuraa. Egot luovat pelon kenttiä, joissa voittavat ne julmimmat, mitään kaihtamattomat yksilöt ja lyödyistä tulee pelon vallassa olevia alistuneita seuraajia.

 

Omaa ajatteluaan ei saisi hyljätä kukaan ihminen, sillä silloin jättää päätöksen elämänsä suunnasta jollekin toiselle – sille jolla on enemmän itsekkyyttä viedä tahtonsa läpi. Ihminen tarvitsee itsekkyyttä vain sen verran, että voi suojautua juuri tuolta toisen liialta itsekkyydeltä. Tällöin se on rakkaudesta lähtöisin ja oikeutemme inhimillisinä ihmisinä. Se on meille annettu suojaksi julmuuksia ja hyväksikäyttöjä vastaan. Se on tavallaan rakkauden ase, joka pitäisi pelotta kaivaa esiin silloin, kun meitä yli menevällä itsekkyyden voimalla runnotaan valmiiksi taottuun muottiin. Yleensä tuon tarkoitus on tuottaa voittoja ja materiaalista hyvää sille runnojalle. Sen kertoo omatuntomme ja sitä jokaisen pitäisi kuunnella.

 

Herätys on hyväksi etenkin työyhteisöissä, jonne moni yksilö hukkuu, kun ei vallan alla uskalla olla oma erityinen itsensä. On helpompi mukautua muottiin, vaikka itse tuntee toimivansa väärin omaa sieluaan kohtaan. Sielu on meillä jokaisella, vaikka emme sitä haluaisi tiedostaakaan – sitähän pidetään ”hörhöilynä!”

Sielu on kuitenkin jokaisessa meissä se ydin, joka muistuttaa olemassaolostaan kun tulemme loukatuiksi määräilyn uhreina. Sielua pitäisi kuunnella – siitä se suunta alkaisi muuttua, pelosta kohti rohkeutta!

 

Ensin on voitettava itsensä ja kohdattava raadollisuutensa. Se on ensimmäinen ja suurin este meille matkallamme kohti sitä mitä todella olemme; rakkauden ilmentymiä toisillemme. Suurin pelkomme on kohdata itsemme sellaisina kuin olemme. Ilman tuota kohtaamisten työmaata ei voi rohkeuttaankaan löytää. ”Valmiita aterioita ei ole.” Niiden eteen on tehtävä töitä.

 

Nykymaailma tarvitsee noita rohkeita muutoksen hakijoita, jotka luoduista pelkokuvista huolimatta porskuttavat eteenpäin sillä tiellä mihin uskovat. Muutos ei tapahdu hetkessä, onhan tähänkin yhteiskunnan tilaan matka vienyt totutuin kaavoin jo vuosikymmeniä. Vaikka osa pelaajista vaihtuu säännöllisin väliajoin pelihallissa nimeltä eduskunta, on heidät siellä vain hetken oltuaan laitettu ruotuun, muottiin, puoluekuriin yms. valmiiseen kaavaan, jonka mukaan he sitten alkavat töitään tehdä. Missä on yksilöajattelu?

 

Meillä ison muutoksen tulemiseen luottavilla on aikaa. Sen lisäksi tarvitsemme yksilöiden tahtoa ja yksilörohkeutta jatkaa kaikesta kyseenalaistamisesta ja naureskelustakin huolimatta. Se on muuten jännää, että vähän sellainen vähättelevä kyseenalaistaminen nostaa heti päätään, kun uutta katsontakantaa yritetään tuoda esiin. Missä on kyseenalaistaminen ollut koko tuon ajan, kun meitä on viety kuin pässiä narussa kohti kalliilla hinnalla tuotettua ns. hyvinvointiyhteiskuntaa? Siinä ei ole palanut vain rahaa, vaan on palanut myös sellaista rahaa, jota ei ole olemassakaan! Sitä kutsutaan velalla elämiseksi. Luonnon ”loppuun polttaminen” on ihan oma lukunsa tässä taseessa.

 

Hyvinvointiyhteiskunta-nimestä on tullut alkuperäisestä hengestään irti revitty irvikuva, jossa hyvinvoivat voivat todella hyvin, kun samaan aikaan on syntynyt aivan uusi köyhien ja syrjäytyneiden, tai sen uhan alla olevien kansanluokka. He alkavat olla yhä nuorempia ja nuorempia ja heitä on koko ajan enemmän ja enemmän.

 

Isoja muutoksia edeltää aina jonkinlainen romahdus, niin ihmisessä kuin yhteiskunnassakin.

Mikä on romahduksen asteemme jo nyt? Olemme matkalla siihen muutokseen, joka muokkaa kansanedustuslaitoksemme ihan uuteen uskoon. Siellä ei voida enää ajaa vain omaa hyvää, joka alkaa omista palkankorotuksista aina ja poikkeuksetta. Ei pieni ryhmä siellä puhekupoleissa voi vaatia moraalia ja malttiratkaisuja kansalta, toimiessaan itse juuri päinvastoin. Esimerkki se on huonokin esimerkki! Kansa ei kestä sellaista kaksinaamaisuutta enää yhtään.

 

Suunta tulee muuttumaan sellaiseksi, että karsitaan kansanedustajilta pois kaikki ylimääräinen rahan määreellä mitattava hyvä. Myös palkat tarkistetaan muutenkin sille tasolle, että karsiutuu se suurin vaikutin, jonka vuoksi niihin tehtäviin pyritään. Eläke-etunsa on yksi epäoikeudenmukaisimmista eduistaan. Samanlainen työsuhde se kansanedustajuus on kuin kaikki muutkin työsuhteet, joilla kerätään eläkekertymää koko työuran ajan. Miksi he ansaitsevat eläkkeen muutamassa vuodessa, kun kaikki muut ansaitsevat sitä koko työikänsä? Ja entä sitten he, joille lottovoitto nimeltä työsuhde ei osukaan kohdalle kuin pätkittäin tai ei välttämättä lainkaan, vaikka olisi kuinka opiskellut itsellensä ammatin? Sitä todellakin on hyvinvointiyhteiskuntamme tänä päivänä.

 

Kunhan edustajien palkkatarkistukset kansalle oikeudenmukaisempaan suuntaan on tehty, hakeutuvat tehtäviin enää vain ne, joilla on sydämestä lähtevä halu korjata asioita ja kokonaisuuksia. Työstä saadun hyvinvoinnin yksi osa pitäisi olla tyytyväisyys siitä, että on tehnyt muutakin hyvää kuin rahalla mitattavaa. Jotain mitä ei saa pakkosuorittamisella ja tulospakoilla. Nyt on aika hakea tasapainoa ja se lähtee jokaisen sydämestä ilman pakkoja ja pelkoja. Päästetään irti vanhasta ja otetaan vastaan uutta. Siinä ne pelot karisevat matkalla uuteen, koska ne on kohdattava. Helppoa se ei ole – helpolla on aina ja iän kaiken saanut vain pinnallisuutta.

 

Kun on valmis kohtaamaan esteitä matkallaan, kumpuaa siitä rohkeus ja ilo – koska ei voi olla vain jompaakumpaa. Molempia tarvitaan elämämme ja yhteiskuntamme muutoksissa. Muutos tulee kun sille on valmis. Kutsumme jokainen sitä ajatuksillamme. Pitäessään kiinni, vastustaa ja päästäessään irti kutsuu uutta mahdollisuutta. Niin helppoa se on sen jälkeen kun sen on oivaltanut. Pienin askelin muutos tulee konkreettiseksi – vähän kerrallaan on parempi kuin ei muutosta ollenkaan.

 


– Senja Pekkola, Kuusankoski – Koulua olen käynyt minulle sopivan määrän ja työtä olen onnekseni aina saanut tehdä. Minun sydämeni asiaa ovat työyhteisöjen asiat. Minä välitän siitä, miten ihminen siellä yhteisössä jaksaa ja miten yhteisö voi kokonaisuutena katsottuna. Henkisyys voitaisiin ottaa johtamisen osaksi, jotta tasapainoa löytyisi stressitilojen sijaan. Oikeudenmukaisuus ja inhimillisyys ovat tärkeitä arvoja myös työelämässä nähdä. Se on minun viestini työmaailmalle.

Kerro kavereillesi...
  • 221
    Shares
  • 221
    Shares