Demokratian ja sivilisaation epäonnistuminen: kaikki saavat sitä mitä kukaan ei halua

Voiko hyvää demokratiaa, ihmisoikeuksia ja hyvinvointia toteuttaa huonolla ja epäreilulla politiikalla sekä äärimmäisellä kilpailulla?
 

Edustuksellinen demokratia perustuu vaalikilpailuun ja puolueiden propagandaan. Tämä puolestaan nojaa olennaisesti imagoon ja psykologisesti houkuttelevaan viestiin, joka voi herättää äänestäjien kiinnostuksen sanomalehtien, television tai verkkoviestinnän kautta.
 

Tämä lähestymistapa siirtää kansalaisten huomion totuudesta valheeseen. Tällä en tarkoita sitä, että kaikki ovat valheellisia, vaan sitä, että jopa totuudenmukaisen ja vilpittömän puhujan on väistämättä kumarrettava tiedonlevitysmallia, joka ei perustu todellisiin ehdotuksiin vaan tiedotusvälineiden luomiin mielikuviin niistä. Tällaisessa tilanteessa, ehdokkaiden todellisen suunnitelman ja tyhjän lupauksen ero katoaisi. Konsensuksen keräämiseksi on tärkeää, mitä näkyy yleisölle, eikä ole juurikaan merkitystä, pannaanko ehdotukset todella täytäntöön tai onko todellista tahtoa edes yrittää toteuttaa ne. 
 

Esimerkkinä tästä on osallistuvan demokratian ehdotus, joka on esitetty tämän kirjoituksen lopussa. Usein sanotaan, että ehdotuksen pitäisi olla lyhyt ja tehokkaasti kerrottu, koska ihmiset eivät lue. Vastaukseni olisi, että jos ihmiset eivät lue, ehkä se tarkoittaa, että joku harrastus olisi tärkeämpi kuin heidän hyvinvointinsa ja tulevaisuutensa. Muistan noin 20 vuotta sitten, kun sanottiin, että suomalaiset eivät ole kovin hyviä markkinoinnissa. Ajattelin aina, että ehkä siksi, että he ovat keskimääräistä rehellisempiä ja tuntevat moraalisen velvollisuuden kertoa totuutta. 
 

Politiikan alkuperäinen käsite on viisas hallinto kansakunnan onnellisuuden hyväksi. Valitettavasti ajan myötä se on käytännössä muuttunut taiteeksi saavuttaa yksimielisyys keinolla millä hyvänsä, jopa pettämällä totuus ja oikeus. Poliitikot ovat aivan liian usein kiireisiä esittämään syyttäjiä, jotka taistelevat voittaakseen sympatiaa kriittiseltä massalta, joka ei vaivaudu tutustumaan asioihin syvällisesti eikä pysty irrottautumaan manipuloivasta ja mainostavasta logiikasta.
 

Rehellisesti en luule, että logiikka, jonka mukaan demokratia ja onnellisuus rakennetaan valheella ja epäreiluilla keinoilla, toimisi. Voiko opettaja onnistua tehtävässään kertomalla oppilaalle: ”Älä perkele puhu rumasti!” Vaurasta ja oikeudenmukaista tulevaisuutta ei voida kuitenkaan saavuttaa ilman sosiaalisia rakenteita, jotka palkitsisivat hyveellisyyttä ja tosiasioiden suunnittelua eivätkä tyhjää propagandaa ja markkinointia, toisin sanoen manipulointia, valhetta ja toisten mustamaalausta. 
 

Jotta oikeudenmukainen ja viisas demokratia toteutuisi, systeemin pitäisi olla rakennettu niin, että se palkitsisi parhaita tiettyjen kriteerien mukaan eikä ovelimpia. Tämä tarkoittaisi, että poliittisella uralla järkevyys ja viisaus olisivat etenemisen periaatteet, ei kilpailu ja oveluus.
 

Olen kokenut usein henkilökohtaisesti tilanteita, joissa ne, joiden olisi pitänyt olla työ- ja taistelutovereita, käyttivät äärimmäisen aggressiivista ja perustamatonta kampanjointia, ihan vedettynä tyhjästä hatusta. Astuessani politiikkaan minulle kerrottiin, että tämä on aivan normaalia ja että tätä tapahtuu aina. Saisinko sanoa, etten ole samaa mieltä ja tämä on juuri se syy, minkä vuoksi demokratia on kriisissä? Voiko oikeasti rakentaa oikeudenmukaista ja reilua demokratiaa, kun keino, jolla sitä rakennetaan, on juuri epädemokraattista ja epäoikeudenmukaista?
 

Kyynisessä ja intressien pohjautuvassa edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset eivät tiedä, eivät osallistu ja elävät eri elämää. Media ei informoi tai antaa väärää/ei-kattavaa tietoa. Politiikkaa tehdään väärällä motiivilla, ei antamaan kansalle onnellisuutta, vaan löytämään ja pitämään omat edut ja hyödyt. Epävarman tieteen ja konsensuksen perusteella ajetaan valtaintressejä eikä ollakaan vastuullisia kansalaisille, jotka delegoivat pois oman elämänsä tärkeät päätökset.
 

Jos tätä asennetta katsotaan suuremmalla mittakaavalla, kun päätavoite on kerätä konsensusta eikä puhua substanssiasioista tai saavuttaa kannatusta todellisen viisauden kautta, kourallinen ahkeria hallintovirkamiehiä onnistuu huijaamaan kansan enemmistöä. Ja manipulointitekniikoita käytetään tehokkaasti, esimerkiksi leimaamalla eri tavalla ajattelevat, vaikka he olisivatkin objektiivisemmin tietoisia tosiasioista. 
 

Kansalaiset äänestävät, mutta kansanedustajat eivät ole velvollisia toteuttamaan lupauksia
 

On vaalien aika. Kansalaisten muodostamat ryhmät kerääntyvät puolueiksi tiettyjen intressien ja tavoitteiden ympärille, mutta puolueet eivät suoraan edusta arkipäivän konkretiaa, vaan ideologioita. Puolueita on muodostunut esimerkiksi uskonnollisen kulttuurin, Euroopassa tyypillisesti kristinuskon, pohjalta; teollisen kapitalismin synnyttämien sosioekonomisten asetelmien pohjalta, jotka käytännössä asettuivat tehdaspomojen (oikeiston) tai työläisten (vasemmiston) puolelle; sekä sosiaalipoliittisten filosofioiden, kuten Marxin kommunismin tai kaverikapitalistisen uusliberalismin, pohjalta.
 

Kansainvälisesti tarkasteltuna pohjoismaiset sosiaalidemokratiat ovat saavuttaneet laaja-alaisimman vaurauden, sosiaalisen tasa-arvon sekä yksilönvapauden ja yksilön oikeuksien kunnioittamisen. Itse olen oppinut arvostamaan hyviä työoloja ja yrittämisen vapautta paljon enemmän kuin missään muussa sosioekonomisessa yhteydessä. Viime aikoina on syntynyt uusia ideologioita, jotka liittyvät ekologisiin näkökohtiin ja ympäristön kunnioittamiseen.
 

Mikään näistä järjestelmistä ei kuitenkaan ole koskaan antanut kansalle itsemääräämisoikeutta käytännön näkökulmasta katsottuna. Itse asiassa tavallinen kansalainen ei koskaan osallistu lain täytäntöönpanoon tai ohjelman suunnitteluun, esimerkiksi sairaaloiden tai terveydenhuollon rakentamiseen tai energiapolitiikkaan, vaikka hänellä olisi enemmän tietoa kuin hallintovirkamiehellä.
 

Kansalainen valitsee poliittisen filosofian ja epämääräisten vaaliohjelmien perusteella viitepuolueen tai sen edustajan. Näin tehdessään hän ei osallistu mihinkään konkreettisiin päätöksiin, vaan yksinkertaisesti valtuuttaa toisen henkilön tekemään päätökset hänen puolestaan. 
 

Äänestääkseen kansalaiset:
 

1. tukeutuvat omiin historiallisiin kulttuurisiin ja poliittisiin uskomuksiinsa, jotka ovat usein peräisin perhekulttuurista. 

2. etsivät nopeasti juuri ennen vaaleja ehdokkaan, joka saattaa vaikuttaa muita paremmalta.

3. vastaavat muiden jo laatimiin kyselylomakkeisiin, joilla yritetään selvittää, kuka voi parhaiten tukea heidän etujaan, mutta eivät useinkaan itse vastaa konkreettisiin kysymyksiin, joihin he haluaisivat vaikuttaa kuitenkin.

4. eivät saa selville, mitä heidän valitsemansa ehdokas todellisuudessa tekee. Media ei informoi tai usein antaa väärää tai ei-kattavaa tietoa.

Kun kansanedustajat on valtuutettu kerrallaan neljäksi vuodeksi, he jatkavat eduskunnan penkillä riippumatta siitä, mitä he tekevät, ja heille maksetaan tavallisiin kansalaisiin verrattuna kohtuuttomia palkkioita, ja he saavat elinikäisen elinkoron yhden vaalikauden päätyttyä. 
 

Kansanedustajat eivät ole enää vastuussa toimistaan valtuutuksen antajille jostakin syystä, jota kukaan ei ole koskaan selittänyt, ja tämä on vastoin kaikkia valtuutuksen periaatteita oikeudellisesta näkökulmasta katsottuna. Edustajaa, joka teoriassa on hänet valinneen kansan työntekijä, ei voida millään tavoin erottaa tehtävästään, vaikka hän ei esimerkiksi täyttäisikään itselleen asettamiaan tehtäviä tai jos hän pyrkii täysin päinvastaiseen tulokseen kuin mihin hän oli luvannut pyrkivänsä. Korkeintaan, jos käy ilmi, että kansanedustajat ovat toimineet tehottomasti tai vilpillisesti, heitä ei valita uudelleen seuraavissa vaaleissa. Kansanedustajat eivät koskaan maksa virheistään tai puutteistaan.
 

Suoraana seurauksena on, että henkilö, joka aloittaa tekemään politiikkaa, käytännössä usein tekee sen väärällä motiivilla, ei antaakseen kansalle onnellisuutta, vaan etsimään työn tuomia, todella poikkeuksellisia, etuja. Hyvin usein poliittiset puolueet ja eduskunnan jäsenet tekevät vaalilupauksia uhmaten enemmän tai vähemmän ilmeisten tekosyiden perusteella kaikkea muuta kuin mitä ovat luvanneet. Tällä tavoin kansalainen antaa elämänsä valtuutetun, useimmiten tuntemattoman henkilön käsiin, jolla on vapaat kädet tehdä, mitä hän uskoo, eikä hän ole vastuussa teoistaan. Joissakin tapauksissa ei edes lain edessä, sillä vaikka kansanedustaja rikkoisi lakia tai jopa perustuslakia, oikeuslaitos ei edes asettaisi häntä syytteeseen.
 

Lisäksi on usein niin, että tärkeimmät kansalliset ja kansainväliset taloudelliset valtaryhmät lähestyvät eduskuntaa ja sen tukemaa hallitusta ja pyrkivät vaikuttamaan siihen sekä laittomilla että laillisilla, mutta joka tapauksessa epäoikeudenmukaisilla ja kansan tahtoa lainkaan kunnioittamattomilla menetelmillä, koska niillä on taipumus saada toteutetut politiikat poikkeamaan annetuista vaalilupauksista. Näin voidaan tehdä, koska kerran valitut kansanedustajat eivät ole millään tavalla tilivelvollisia äänestäjille, vaan ainoastaan puolueellensa, joten vaikka he eivät haluaisikaan, koska he pelkäävät erottamista ja eläkkeensä menettämistä, he toteuttavat sitä, mitä ylhäältä käsketään, ja mikä usein on peräisin taloudellisilta etujärjestöiltä.
 

Kysymys on siitä, voidaanko tätä pitää demokratiana vai onko se sen sijaan käytännössä diktatuuri tai oligarkia naamioituna. Kansalaiset valitsevat propagandan perusteella edustajia, jotka unohtavat olevansa edustajia heti, kun he astuvat eduskuntaan. Ihmiset uskovat, että he ovat äänestäneet ja että heidän edustajansa valvovat heidän ja väestön yleistä etua. Mutta koska he ovat tosiasiallisesti irti vastuullisuusperiaatteesta, he itse asiassa hallitsevat talous- ja rahoitusvaltoja. Yhteenvetona voidaan todeta, että demokratiasta tulee talousmahtien diktatuuri. Vahvin ja vaikutusvaltaisin voittaa. Siksi olemme tänään tässä tilanteessa.
 

Voiko hyvää demokratiaa ja ihmisoikeuksia toteuttaa tuntematta tosiasioita?
 

Sokrates katsoi, että äänioikeus edellyttäisi tietämystä ja viisautta, jotta se ei johtaisi typeriin ja huonosti perusteltuihin päätöksiin — ja siten ”enemmistön turmeltumiseen”. Äänestäminen ilman tietoa voi itse asiassa synnyttää demokratian sijasta diktatuurin, jos valittua henkilöä ei voida enää poistaa ja jos tiedotusvälineiden manipulointi ei anna tarkkaamattomille kansalaisille mahdollisuutta arvioida tosiasioita riippumattomasti ja täydellä omallatunnolla. Historiassa tämä on tapahtunut useitakin kertoja. 
 

Liian usein äänestäjä elää eri elämää: hän ei yleensä tunne valitsemaansa edustajaa eikä osallistu aktiivisesti poliittiseen toimintaan. Lisäksi hän ei lue vaaliohjelmia eikä edes vaivaudu tarkistamaan vaalilupausten todenperäisyyttä ja luottaa ehdokkaan karismaan ja viestintätaitoihin. Demokratia edellyttäisi valittavan perusteellista tuntemusta eikä vain puolueen ehdottamaa ideologiaa, lippua ja iskulausetta. Jos valta kuuluu kansalle, demokratia edellyttäisi myös jatkuvaa aktiivista osallistumista, seurantaa, vaikuttamista ja rakentavaa sekä perusteellista, kriittistä lähestymistapaa. Lyhyesti sanottuna: kansalaisten pitäisi olla valppaina eikä sinisilmäisesti luottaa viranomaisiin joka tapauksessa.
 

Valitettavasti yhä useammat ihmiset eivät ole lainkaan kiinnostuneita politiikasta ja todellisesta tiedosta, vaan väittävät, että ”poliitikot ovat kaikki samanlaisia” ja että ”politiikka on likaista ja korruptoitunutta”. Niin tekemällä he luopuvat oikeuksistaan, ja sitten kun tulee aika äänestää, asioihin ei perehdytä tarpeeksi. Liian usein kuulee, että äänestettiin jotakuta vain siksi, että hän ”puhuu hyvin”, ”esiintyy hyvin” tai siksi kun hän on tunnettu tai varakas. Joskus, niin kuin selitetty on, jopa toivotaan kyynisiä ja ovelia kavereita idealististen sijaan. Ihmisillä on myös taipumus äänestää henkilöä, jonka tiedetään olevan suosittu. Ja kun media järjestää mielipidemittauksia (eikä aina niin huolellisesti), voittajaksi nimetään juuri se, jonka suunnitelmien mukaan pitäisi voittaa. Tämä tarkoittaisi, että keskimäärin ihmisten kriittinen tarkastelukyky ei ole vapaata eikä objektiivista.
 

Ajatus hyvistä puhelahjoista viittaa kykyyn käydä poliittista keskustelua vastustajan kanssa ja vakuuttaa yleisö. Vaikka tämäkin saattaa ensi näkemältä tuntua merkitykselliseltä, ehdokkaan taito esittää yleisölle selkeä, yksinkertainen ja hyödyllinen idea tai projektisuunnitelma ja rehellisesti pyrkiä sitä kohti myös valituksi tulon jälkeen, olisi varmasti paljon tärkeämpää. 
 

On myös väite, että varakkaalla henkilöllä ei olisi tarvetta huijata ja että hän olisi vähemmän todennäköisesti lahjottavissa. Käytäntö osoittaa kuitenkin, valitettavasti, päinvastaista. Vaikuttaa siltä, että rikkaus ei koskaan riitä ihmisille, ja kun sekään ei enää tyydytä, he kääntyvät vallanhimon puoleen.

Mitä sitten olisi ero diktatuurin ja puolueiden konsensukseen perustuvan demokratian välillä? Ehkä vain se, että ensimmäisessä tapauksessa voidaan ainakin osoittaa, kuka on vastuussa, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa voidaan vain sanoa, että ”kansa päätti”, joskus hyväksymällä jopa todella merkittäviä epäoikeudenmukaisuuksia. Jos tarkastellaan demokratian saavutuksia, voidaan ehkä myös ajatella, että tietämättömyys ja tietoisuuden puute voivat aiheuttaa vielä suurempaa vahinkoa. Eli voisiko sanoa, että ”hyvät puhujat” ja ”ovelat manipulaattorit” olisivatkin piilossa olevia diktaattoreita?
 

Kirjailija Mark Twainin mukaan on helpompi huijata ihmisiä kuin vakuuttaa heidät siitä, että heitä on huijattu. Tiedottamisen jalo, ensisijainen tarkoitus näyttää nykyään aivan liian usein muuttuneen: se ei ole enää totuuden etsimistä vaan taistelua epävarmojen mielten luottamuksen saamiseksi. Niinpä kansainvälisellä poliittisella tasolla, kansallisella tasolla ja myös erilaisten järjestöjen sisäisellä tasolla käydään taistelua tehokkaimman kertomuksen tarjoamisesta. Tavoitteena on vaikuttaa niiden ihmisten mielipiteisiin ja valintoihin, jotka ovat liian kiireisiä työnsä, perheensä ja harrastustensa vuoksi eikä heillä ole aikaa tai halua käyttää aistejaan: näköään ja kuuloaan. Usein nämä kaikkein ”järkevimmät” aistitkaan eivät riitä. On kuunneltava sydäntään, kun se ilmaisee oudon tunteen siitä, että ”jokin on vialla”.
 

Näin luodaan tyhjästä rinnakkaisia todellisuuksia, jotka ovat olemassa vain siksi, että niitä iskostetaan, propagoidaan ja välitetään väärän hyveen kielellä, jossa käytetään sopimattomasti sellaisia jaloja sanoja kuin ”demokratia”, ”oikeudenmukaisuus” ja ”vastuu”. Paremman maailman puolesta taisteleminen konsensuksen manipulointiin perustuvalla tiedon ja tietämyksen mallilla voi johtaa vain epäonnistumiseen.
 

Hyvien puhelahjojen pitäisi viitata rehelliseen ja tietoperustaiseen monimutkaisuuden selittämiseen yleisellä ja yksinkertaisella kielellä, ei kykyyn huijata. Politiikkojen pitäisi saavuttaa puolueen etu eli vaalien voitto, mutta toisaalta myös olla taitavia työssään. Jos hyvä äänten kerääjä on epärehellinen, korruptoitunut tai taitamaton, pitääkö hänet edes päästää valtaan? Eikö eduskuntaan pitäisi päästä subjektiivisen valinnan kautta myös objektiivisesti parhaat ehdokkaat eli henkilöt, jotka täyttävät tietyt kriteerit, kuten rehellisyyden, osaamisen, viisauden ja maltillisuuden? 
 

Koska olen itse ollut äänestäjä ja ehdokas, minun on sanottava, että näkökulma on hyvin erilainen. Äänestäjä etsii henkilöä, joka on rehellinen, viisas ja ajaa kansan etua (ja tietenkin omaa etuaan). Ehdokas pyrkii yksinkertaisesti vaikuttamaan suureen massaan, olla näkyvissä. Hänen tavoitteenaan on päästä eduskuntaan ja siksi hän ei keskity asioiden sisältöön vaan imagoonsa. 
 

Voisiko tämän vuoksi sanoa, että vaaliprosessiin pitäisi kuulua aktiivinen osallistuminen politiikkaan jatkuvasti eikä vain ääni, joka annetaan perhetradition tai lippuun kuulumisen perusteella? Olisiko hyvä, että jotta kansalainen voisi käyttää äänioikeuttaan, pitäisi hänen jollain tavoin olla aktiivinen syvällisemmän tiedottamisen prosessissa? Tämä ratkaisu ehkä aktivoisi kansalaiset ja antaisi hyvä motivaatiota olla mukana poliittisissa asioissa.
 

Edustuksellinen demokratia on suunniteltu epäonnistumiseksi
 

Nykyisten demokraattisten prosessien epäonnistuminen voidaan selittää alla olevan yksinkertaisen kuvion avulla (kuva 2). Näyttää siltä, että demokraattiset prosessit ovat suunniteltu epäonnistumaan. Vaalikampanjassa puolue vain esittelee oma yleisen ohjelmansa epämääräisillä lupauksilla (kohta 1 kuvassa 2). Kerran, kun pääsee hallitukseen, ei sitten itse asiassa täytä lupauksiaan kokonaan tai toimii jopa täysin päinvastoin, esimerkiksi jonkin eturyhmän tai valtaryhmän paineen alla, joka pyrkii laillisin tai laittomin keinoin vaikuttamaan sen toimintaan (kohta 3 kuvassa 2) (Donato, 2022).