Teesi 3

Vanhuus on osa elämää, ja elämän pitää tarjota mahdollisuuksia iloon ja onnellisuuteen kaikissa sen vaiheissa. Meistäkin tulee vanhuksia, muistetaan siis pitää huolta toisistamme.

Hyvinvointiyhteiskunnassa ihmisarvoinen elämä kuuluu kaikille, myös heille jotka eivät enää ikänsä puolesta pysty osallistumaan työmarkkinoille. On suuri häpeä lukea lehdistä siitä, miten ihmisiä kohdellaan heidän elämänkaarensa loppupäässä. Nykypäivän vanhukset ovat heitä, jotka rakensivat maamme uudelleen sotien jälkeen. He loivat työllään vahvan valtion, joka piti huolta kansalaisistaan tukijärjestelmien avulla. Nyt näitä järjestelmiä valitettavasti jatkuvasti romutetaan, muun muassa holtittomalla yksityistämisellä ja sairaalloisella kilpailuttamisella.

 

Eettisyyden ja ihmislähtöisyyden on vuosien saatossa korvannut taloudellisen voiton tavoittelu, missä vanhukset nähdään kulueränä tai mahdollisuutena tehdä voittoa. Toimintoja pitäisi jatkuvasti tehostaa, mikä taas suoraan tarkoittaa vanhuksien elämänlaadun karsimista. He eivät saa riittävästi aikaa hoitajilta. He eivät pääse liikkumaan tarpeeksi. Heille tarjottu ravinto on ala-arvoista. He eivät myöskään pääse vessaan tai suihkuun riittävän usein. On varsin ymmärrettävää, että ihminen, joutuessaan tuollaisen kohtelun alaiseksi, voi masentua ja kadottaa elämäniloaan, saman tapahtuessa myös heidän hoitajilleen. Sen sijaan, että elämänlaatua parannettaisiin hoito–olosuhteilla ja tarjoamalla vanhuksille mielekästä tekemistä, heidät usein lääkitään usvan peittoon. Vanhus on nykymittareilla parempi ihminen, eli tuottavampi, sängyssä makaavana zombiena, kuin elämäniloisena ja aktiivisena ihmisenä.

 

Edellä mainittu itseään ruokkiva noidankehä on todellisuutta ympäri Suomea ja kasvaa koko ajan. Onneksi kuitenkin meillä on kansalaisina mahdollisuus herätä ja ymmärtää, että huolehtimilla vanhuksista turvaamme myös omaa tulevaa elämänlaatuamme. Voitontavoittelun sijasta, vanhusten hoidon ensisijaisen tavoitteen tulee olla heidän elämänlaatunsa ylläpito. Se vaatii taloudellisia panostuksia, jotka ovat kuitenkin täysin mahdollisia, kun vain päätämme valtiona ottaa myös rahapolitiikkamme demokraattisen hallinnon alle, jolloin voimme kohdentaa riittävän määrän rahaa sinne, missä sillä on tarvetta.

 

Vanhustenhoidon nostaminen inhimillisille tasolle tarjoaa myös valtavan määrän työtunteja ihmisille. Tämä taas lisää merkityksellisen työtarjonnan määrää, mille maassamme on oikeasti tarvetta. Meidän on siis syytä miettiä tarkasti niitä riittäviä toiminnan tasoja, joita vanhuksille minimissään tarjoamme, samoin kuin sitä, onko taloudellisen voiton tavoittelu ylipäätänsä sopivaa perusterveydenhuollossa, mihin myös vanhustenhoito kuuluu. Yksityisille hoitolaitoksille on myös paikkansa, sillä ne voisivat tarjota parempia palveluita niille joilla siihen on varallisuutta.

 

Vanhukset voivat myös jakaa elämänviisauttaan, kun vain pysähdymme sitä kuuntelemaan. Meidän ei tarvitse toistaa samoja virheitä, tai edetä jopa huonompaan suuntaan, sukupolvesta toiseen, vaan voimme myös valita nopean kehityksen tien. On varsin yleistä huomata vanhusten elämänkerroista, että se asia, mitä he elämässään tekisivät toisin, olisi juurikin pysähtyminen pohtimaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Onko se uran, omaisuuden ja vaikutusvallan tavoittelu muine ulkoisine piirteineen? Vai löytyykö onni kuitenkin jostain muualta, ehkäpä sisimmästämme? Kuten siitä, että saamme luotua onnellisuutta ympäristöömme ja elää sitä lähimmäistemme kanssa.