Silmissä näkyy elämä, sieluun voi katsoa syvälle. Kasvojen juonteet kertovat tarinaansa. Pienet arvet, epätäydellisyydet täydellisessä luomuksessa. Vastasyntyneen lapsen viattomuus ja puhtaus, dementoituneen vanhuksen ilmeissä aitous.
Viha ja olemuksen raakuus. Suru vai toivo, hartioiden linjan muutoksina maailman nähtävänä.
Ihminen on niin kaunis kaikkinensa. Niin kauan kuin sydän sykkii elämää, on sitä kauneutta löydettävissä jossain muodossa, johonkin aikaan. Jokaisesta. Minä uskon niin.
Pelko yrittää peittää kauneuden, sammuttaa rakkauden palon sydämessä. Pelko ohjaa ihmistä toimimaan sielunsa vastaisesti. Sydämen peittää musta.. se saa ihmisen unohtamaan kaiken muun. Unohtamaan aamukasteen tuoksun, järviveden pehmeyden, sateenkaaren värit, lähimmäisen arvon. Pelko lamauttaa maailman kauneutta ja hyvyyttä ylläpitävän toiminnan.
Ihmisestä tulee kuori. Paikkansa menettäneenä, tyhjänä hän alkaa toimia vaistonsa vastaisesti, kuunnellen kaikkea muuta kuin itseään ja omaa ääntään. Hän on nukahtanut ja kadonnut jonnekin, josta kukaan ei häntä voi auttaa pois. Miljardien ihmisten joukossa häntä ei enää ole.
Paitsi jos..
Jos hän avaa silmänsä, herää ja ottaa aistinsa käyttöön. Yksi kerrallaan palauttaa kolmiulotteisuuden elämäänsä. Tuoksuin, äänin, värein, mauin ja mitä moninaisimmin tuntein. Jos hän riisuu mustan pois sydämestään, heittää sen tuuleen ja huutaa perään : ”Minä olen valo! Minä olen!” Jos hän vain kuuntelee sydäntään, kuulee hän kaiken. Ja kun hän kuulee kaiken, hän myös näkee, haistaa, maistaa ja tuntee kaiken. Kaiken tärkeän. Sen mikä tekee hänestä kauniin ihmisen. Yhden miljardeista ja kuitenkin niin ainutlaatuisen. Ainoan kappaleen täydellisen epätäydellistä itseään.
Ja vieressä onkin toinen samanlainen. Yhtä epätäydellinen. Yhdessä enemmän. Kaksi sydäntä yhden sijaan. Kolme, 100, 5000.. Mikä kirkkaus! Jokainen toimimassa aistit avoimina, ymmärtäen suuruutensa, kuitenkin niin pienenä valtavassa maailmankaikkeudessa. Nöyränä tähtivyön alla. Luottaen olemassaolonsa tärkeyteen.
Sydämensä vapautettuna hän alkaa toimia elämän kauneutta vaalien. Kilpaillen itsensä kanssa siitä kuinka paljon hyvää hän voi antaa, jakaa, levittää ympärilleen. Toimien epäitsekkäästi hän huomaa tulevansa täyteen. Rakkautta! Hymyä on vaikea pidätellä. Miksi harmaa päivä näyttääkin yhtäkkiä kauniilta? Miksi lähimmäisen murhe saakin avaamaan sylin? Miksi pahuus ei tunnukaan enää musertavalta?
Rakkaus valaisee. Se kirkastaa aistit teräviksi. Tuntuu kuin olisi höyhen. Lempeässä kesäillassa leijailemassa auringonlaskua vasten.
Nyt hän tietää mitä pitää tehdä! Hän ei malta odottaa, että saa osoittaa itselleen ja maailmalle miten paljon yksi sydän antaa. Toinen rakkauteen herännyt odottaa samaa.
Kuinka vähän merkitsee teknologian kehitys tai mammona? Kuinka vähän status tai ulkoinen kauneus? Kun rakkaus pääsee valtaan, ei niillä ole väliä! Ei ketään kiinnosta. Rakkauden valta-asemassa ihminen – kaunis ihminen – on kiinnostunut sinusta. Ympäröivästä elämästä. Elävästä ympäristöstä. Kaiken puhtaudesta. Monimuotoisuudesta ja ainutlaatuisuudesta.
Maapallo on annettu hänelle suojeltavaksi. Suojeltavaksi itseltään – ovat vuosituhannet osoittaneet! Hän unohti sydän mustaan verhoutuneena elävänsä paratiisissa. Upealla planeetalla, jossa luonto tarjoaa antimiaan, vedet virtaavat vuolaina ja maisemat tarjoavat hengen ravintoa missä tahansa.
Hän unohti olevansa luomakunnan älykkäin ja alkoi käyttäytyä vaistonsa vastaisesti. Pelko lietsoi pelkäämään vielä enemmän ja totuus katosi.
”Koskaan ei ole liian myöhäistä!” sanoo sydän täynnä armoa ja anteeksiantoa. Hän ehtii vielä aloittaa. Ei pelastaen koko maailmaa. Ainakaan juuri nyt. Kuitenkin pelastamalla itsensä alkaa pieni pala kerrallaan luonnon oikea järjestys palautua. Joku jonain päivänä voi katsoa taaksepäin ja todeta – silloin maailmamme syntyi uudestaan.
”Kauneus on katoavaista” – sanotaan. Ei. Kauneus ei katoa koskaan, kun se kumpuaa rakkaudesta, sydämen palosta ja sielun puhtaudesta.
Minä uskon niin, uskotko sinä?
– Mariia Kotila